Lupailin laittaa kuvia patiokointiretkestä Ping’anilla. Kun katselen nyt jälkeenpäin näitä kuvia – joita muuten riittää – tuntuu aivan epätodelliselta, että tosiaan olimme tuolla puhtaan kauniissa maisemissa. Ja että se tosiaan on tätä samaa maata. Täällä on taas ollut harvinaisen huono ilmanlaatu, eipä juuri tee mieli ulkoilla. Onneksi siis teimme tuon matkan ja näimme, että tässä maassa on jotakin aivan muutakin tarjolla!

Lähdimme hotellistamme patikoimaan aamulla, ja pääsimme seuraamaan kyläläisten aamupuuhia. Kissat, kanat ja kukot oli siinä hotellin takaovella, bamburuokopaistoksia viriteltiin avotulille talojen vieressä. Ikäihmiset palailivat jo pelloilta ja kasvimailta taakkoineen.

Turistibussit eivät vielä olleet saapuneet, joten aamuauringon hehkuttamia vainioita sai ihailla ihan rauhassa. Poikamme halusi kävellä ja kiivetä rappusia itse, mukavaa sinänsä, mutta matka ei oikein tuntunut taittuvan, kun piti pysähtyä joka kohdassa kaivelemaan maata ja tutkimaan matoja jne.

Tarkoitus oli patikoida parin tunnin päähän Zhonglun pikkukylään, joten poika piti houkutella kantorinkkaan istumaan ainakin osaksi ajaksi. Ihmettelin kyllä, miten sellaista kakskytkiloista pystyisi kantamaan…

Polku löytyi pienen etsimisen ja epäuskon jälkeen. Pian vastaamme tuli kaksi perinteisiin kirkkaanvärisiin asuihin pukeutunutta yao-vähemmistön naista, korit selässään. Yrittivät myydä käsitöitään ja ehdottivat lounasta kylässä. Olimme lukeneet ja kuulleet, että täällä kyläläiset mielellään keräävät lisätienestejä opastamalla turisteja ja kestitsemällä kävelijöitä, joten emme yllättyneet näistä ehdotuksista. Kuulemamme kokemukset olivat olleet oikein positiivisia. Emme kuitenkaan tässä vaiheessa halunneet muuta kuin kävellä, joten jatkoimme matkaa, naiset kävelivät kanssamme. Pian toinen naisista kääntyi ja lähti etsimään ilmeisesti lisää turisteja. Polku kulki vaihtelevissa maastoissa, aluksi oli ihan metsää, myös havupuita ja rehevää aluskasvillisuutta. Kauniinvärisiä kukkia ja perhosia näkyi polun varrella, niitä piti taas tutkailla.

Sitten pääsimme taas avariin maisemiin riisiterasseille. Oppaamme näytti kukkuloiden kainalossa näkyvää kylää, siellä olisi määränpäämme Zhonglu, ja kysyi haluaisimmeko syödä kylässä lounasta. Vastasimme myöntävästi, matka oli taittunut sen verran hitaasti, että ajatus lounaasta tuntui jo ihan mukavalta. Omia eväitä oli kyllä mukana, jos yritys menisi pieleen.

Tässä vaiheessa löytyi kännykkä perinneasun uumenista, ilmeisesti tulostamme ilmoitettiin kyläläisille. Aurinko oli yhtäkkiä ihmeen kova ja oppaamme kaivoikin sateenvarjon suojaksi. Meillä ei tietenkään ollut edes aurinkovoidetta, pojalla sentään aurinkokatos rinkassa ja hatut toki kaikilla.

Matkalla näimme sadonkorjuuta perinteiseen malliin: sirpillä leikaten ja nipuista kuhilaat pystyyn.

Vielä viimeiset rappuset ylös ja alas ja saavuimme kylään. Polku kulki pienen puron laitaa, jonka penkalla laidunsi kaksi hiukan villiä hevosta, oppaamme piti hepat kurissa. Kuljimme pienen vesiputouksen ohi, kivisen sillan yli, pientä polkua peltojen välistä. Talot istuivat kauniisti laakson rinteille. Kaunista, idyllistä, harmonista. Epätodellista.

Kuljimme talojen välistä, näimme kotieläimiä, ankkoja kylpemässä, koiria ja kissoja. Montaa ihmistä emme nähneet, taisivat olla sadonkorjuussa tai sitten lounastauolla. Ne jotka näimme, olivat ihan nykyaikaisesti pukeutuneita. Niinpä kyllä meidän oppaallammekin oli perinnepaidan alla ihan urheilupaita ja lenkkarit jalassa.

Talot olivat tilavia, ilmeisesti yhdessä talossa asuu koko suurperhe. Asuinkerros oli ylhäällä, sinne kiivettiin isoja rappusia (lieneekö tulvat syynä), pohjakerroksessa näytti olevan eläimiä. Tupa oli yhtä isoa tilaa, pari ovea näytti vievän ilmeisesti makuuhuoneisiin. Huonekaluja ei juuri ollut, meidät istutettiin puiselle sohvalle heti oven viereen, toisella puolella tupaa oli televisio. Seinällä oli ilmeisisti kalenteri. Kaikki oli hyvin siistiä.

Meille tuotiin heti kylmää juotavaa kellarista (vettä, jääteetä ja olutta pulloissa) ja emäntämme ryhtyivät ruuanlaittoon. Toinen naisista oli hakenut kasvimaalta matkan varrelta jotain vihreitä kasviksia, toiset tunnistin valkosipuliksi. Lisää kasviksia haettiin talon vierestä kasvimaalta. Keittiönurkkaus oli tuvan toisessa päässä, siellä he kyykkivät vatien ääressä ja pesivät ja silppusivat kasviksia. Sitten toinen naisista haki muutamia oksia ja sytytti avotulen. Wokki tulelle ja vettä pannuun, pannu puhdistettiin näin vielä ennen kokkaamista.

Avotuli – joka siis oli toisella puolella tupaa – vähän pelotti poikaa, mutta kävimme hiukan lähempänä katsomassa, että tilanne oli naisten hallinnassa, eikä kyseessä ollut tulipalo. Muutenkin poika kyllä vähän ihmetteli, mihin oikein oltiin tultu, mutta rauhoittui, kun ymmärsi, ettei sinne oltu tultu jäämään.

Jännityksellä odotimme lounastamme. Lopulta meille tuotiin viisi eri kulhoa pöytään, erilaisia kasvisruokia, joista yksi oli paistettua riisiä, jota poika sitten mieluusti ahmi. Yksi ruuista oli ihana peruna-valkosipulipaistos ja yhdessä kulhossa oli tummanvihreitä kasviksia, jotka oli juuri matkan varrelta poimittu. Lisäksi tietysti riisiä. Kaikki maistui todella hyvälle, selkeitä makuja, valmistettu hyvistä ja taatusti tuoreista raaka-aineista. Aikamoinen elämys!

Kiirehdimme lähtöä, meillä oli vielä seuraavan päivän autokyyti varmistamatta. Maksoimme ruuasta reilusti ja naiset saivat vielä kaupattua minulle jotain käsitöitä. En jaksanut oikein tinkiä, joten taisin maksaa reilusti ylihintaa, naiset jäivät tyytyväisinä talolle vilkuttamaan, eivätkä ainakaan heti lähteneet takaisin Ping’aniin kaupustelemaan. Hyvä niin, molemmille jäi hyvä mieli!

Mielenkiintoinen käyttötarkoitus lautasantennilla.

Kävelimme takaisin kukkuloiden halki, kultaisina hehkuvien riisivainioiden poikki. Retki tuntui ihan uskomattoman hyvältä. Vaikka kyllä minullakin sitten Ping’ania lähestyttäessä alkoi vähän jo jalat kramppaamaan – en ymmärrä miten se kuormajuhtamieheni siitä kantourakasta oikein selviytyi.

Ainakin meitä kaikkia nukutti makeasti illalla.