Lomamatkamme huipentui viikonloppuun Longjin maailmankuuluilla riisiterasseilla. Monet tuttavamme olivat suositelleet paikkaa meille mahtavien maisemien takia. Valitsimme Ping’Anin kylän, joka onkin kylistä suosituin päivämatkojen kohde. Päätimme kuitenkin yöpyä kylässä kaksi yötä, niin että meille jäisi kokonainen päivä aikaa nauttia maisemista ja patikoida kunnolla. Ihan hyvä päätös, sillä matka kylään ja pois oli melko vaivalloinen, päivämatkasta olisi tullut turhan kiireinen.

Olimme varanneet autonkuljettajan Yangshuon Outside Innistä ja lähtö oli aikaisin aamulla. Meitä oli varoiteltu liikenneruuhkista kansallisen loman takia ja kuljetuksen hintakin ehti melkein kaksinkertaistua viikon aikana. Riisiterasseille piti kuitenkin päästä, se oli päätetty. Alkumatka meni sujuvasti, hyväkuntoisella moottoritiellä ei ollut paljon muuta liikennettä. En muuten ole missään muualla Kiinassa nähnyt näin siistiä ja kaunista moottoritietä. Sitten saavuttiin lippuluukuille – Longjin alueelle on sisäänpääsymaksu – ja jonossa seisominen alkoi. Kiemuraista vuoristotietä ajettiin aina vähän eteenpäin ja sitten pysähdyttiin. Poika alkoi ihan vähäsen hermostua ja oli varmaan huonovointinenkin. Onneksi keksimme tutkia ikkunasta näkyvää luontoa, jollaista ei ennen olla Kiinassa nähty, saniaisia ja sammalta kallionjyrkänteellä. Se riitti viihdykkeeksi.

Vihdoin jono pysähtyi kokonaan. Tunniksi. Vähitellen ihmiset rupesivat jalkaantumaan autoistaan ja ainakin osa matkustajista näytti päättäneen jatkaa loput jalan. Kokonaisia turistibussillisia virtasi automme ohi. Jossain kohtaa huomasimme, että kaikki autot olivat siinä tien vieressä parkissa, kuskitkin olivat lähteneet. Alaspäin ei näyttänyt tulevan mitään liikennettä. Yritimme viestiä kuskille, että hän voisi hyvin kuskata  meidät tavaroinemme ylös parkkipaikalle, kun ei vastaantulevaa liikennettä ollut. Kuski oli selvästi ensimmäistä kertaa paikalla, eikä suostunut. Vihdoin lähdimme kävelemään ylöspäin, kun emme jaksaneet tien vieressä seistä ja pian joku olikin tullut ohjaamaan tukkoista liikennettä ja kuskimme pääsi heittämään matkatavaramme n. 400 metrin päässä sijainneelle portille.

Hiukan tämä ruuhkassa jumittaminen alkoi hermostuttamaan, koska tiesimme, että siitä portilta varsinainen kiipeäminen vasta alkaisi. Ping’Anin kylä sijaitsee 800 metriä merenpinnasta ja sinne pääsee vain kapeaa polkua ja rappusia kiipeämällä. Soitimme hotelliimme ja hotellinpitäjä lupasi lähettää sieltä äitinsä kantamaan tavaroitamme. Ihan totta, äitinsä! Ennen kuin äiti löytyi, oli laukkujemme kimpussa ollut jo vaikka kuinka monta vanhempaa naista kinuamassa niitä kannettavikseen. Naiset olivat pukeutuneet perinteisiin värikkäisiin asuihin Ping’Anissa asuvan Zhuang-vähemmistön tapaan. Onneksi olimme tietoisia siitä, että nämä naiset hoitavat täällä matkatavaroiden kuljetuksen, muuten olisi vähän epäilyttänyt. Äiti ja eräs toinen vanhempi nainen pakkasivat laukut koreihinsa, nakkasivat korit selkään ja kipuaminen satukylään alkoi.

Kylään menevän tien varrella Zhuang-vähemmistön naiset myivät värikkäitä käsitöitään matkamuistoiksi.

Uskomattomia tätejä, nuo meidän kantajat. Vähän minua pelotti, että tuo vanhempi nainen saa jonkun kohtauksen, kun se laukku oli niin painava, mutta onneksi hän hommasi matkalla nuoremman miehen kantamaan taakan loppuun asti. Mieheni toimi kyllä itsekin kantojuhtana: parikymmenkiloinen kameralaukku edessä ja samanmoinen poika selässä herättivät naisissa huolestumista. Niko sanoi harjoittelevansa kantajan pestiä varten. Me emme sentään ottaneet kantotuolia, kuten jotkut kiinalaisturistit.

Matkaa saimme taittaa puolisen tuntia, sillä hotellimme sijaitsi korkealla, korkeusero näkyy ehkä parhaiten tuosta alakuvasta. Mutta olivat ne näkymätkin aika huikeat. Hotellihuoneessa oli parveke ja ikkunat molempiin suuntiin. Kaikki matkan hankaluudet unohtuivat aika nopeasti tuon uskomattoman maiseman edessä.

Hotellimme – Liqing Hotel – on paikallisen Zhuang-perheen ylläpitämä. Takapihalla oli tietysti kukko ja kanoja… sekä kaksi suloista kissanpoikaa.

Aamiainenkin oli jäänyt meiltä oikeastaan väliin, joten söimme nälkäisinä myöhäistä lounasta ja lähdimme sitten kävelemään kylän läpi kohti riisiterasseja. Kaikki oli todella siistiä ja kauniisti laitettua, uskomatonta, kun tietää kuinka paljon kiinalaisturisteja näillä pikkukujilla päivittäin astelee. Kiipeäminen tosin hiukan rajoittaa kävijöitä, suurimmalle osalle riittää kuvien ottaminen alemmilla tasanteilla ja sitten voikin jo rynnätä takaisin turistibussiin istumaan. Kylä sijaitsee vuoren rinteessä ja suunnistaminen ja liikkuminen siellä on hiukan haasteellista, ainakin lapsen kanssa. Kolmevuotiaan itsepäisen ikiliikkujan kanssa oli välillä aika jännää kiivetä portaita – pudotus alas oli melkoinen. Kylässä oli paljon nähtävää: kauniit talot yksityiskohtineen, kotieläimet talojen pohjakerroksissa, ihmiset perinteisissä asuissaan, maissit kuivumassa talojen räystäillä.

Hei pliide, varokaa vähä! 🙂

Sitten pääsimme kipuamaan kultaisina polveilevien riisipeltojen keskelle. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä maisemaa tai niitä tunteita, mitä se herätti, onneksi on kuvat. Maisema vain ikäänkuin otti kulkijan syleilyynsä, sillä oli rauhoittava ja virkistävä vaikutus. Sadonkorjuuta odottavan kultaisen riisin hehku, silmänkantamattomiin jatkuva riisiterassien polveilu, illan tuulessa hiljaa kahisevat tähkät…

Longjin nimi tarkoittaa lohikäärmeen selkärankaa, jotain sellaista rakennetta tuolta ylhäältä saattoi nähdäkin.

Riisiterasseilla kaikki tehdään käsin ja välimatkat taitetaan jalan.

Ping’Anin kylä lnäyttää lepäävän turvallisesti vuoren kainalossa.

Riisiterassit vaihtavat väriään vuodenajan mukaan, pääsisiköhän tuonne vielä uudestaan vaikka keväällä… Kuvia ja muistoja riittää vielä tästäkin retkestä jaettavaksi – seuraavan päivän patikointiretki Yao-kylään odottaa vielä kertojaa!