Ningbon seutu on kaunista, sanotaan, täällä on ihan tunnin ajomatkan päässä kauniita kohteita: mm. vuoria, temppeleitä ja kaunis järvikin. Jossain kuulema pääsisi patikoimaankin. Meidän kannalta ongelmallista on, että nämä paikat ovat lähinnä autolla tavoitettavissa, eikä meillä siis ole autoa eikä vaadittavaa kiinalaista ajokorttiakaan. Julkista liikennettä on, ja on sitä busseilla tultu ajeltuakin, mutta yhteydet ovat usein heikkoja ja kiinaa osaamattomana on vaikeaa päästä bussiyhteyksistä selville tai kommunikoida kuskin kanssa ajoreitistä. Jos olisi kroisos, niin varmaan hankkisi oman kuskin autoinen, mutta kun ei ole.

Pyörä tuntuisi siis aika ihanteelliselta kulkuvälineeltä näin leppeillä kevätsäillä, se toisi sitä kaivattua itsenäisyyttä liikkumiseen. Ja saisi vielä kaivattua liikuntaa samalla. Pari viikkoa sitten oltiinkin pyöräretkellä läheisellä järvellä, Dongqian-järvellä. Niko on järveä käynyt kiertämässä kuntolenkkinä, mutta minulle retki oli ensimmäinen, tähän asti olen lähinnä suhannut pyörällä viiden minuutin matkaa kodin ja koulun välillä. Järven ympäri menee osittain pyörätie ja meiltä järvelle kulkee autotien varressa kaksipyöräisille tarkoitettu väylä, jota siis myös sähköpyörät käyttävät. Matkaa järvelle on noin kymmenisen kilometriä, eikä reitillä ole mäkiä, kuulostaa siis aika leppoisalta pyöräretkeltä. Vai mitä luulette?

Reittimme varrella näimme mm. mehiläisfarmin tienposkessa. Kalastajilla oli muovipullot hyvässä kierrätyskäytössä verkkojensa (?) kellukkeina.

Miten sen nyt kauniisti sanoisi? Itse ajaminen oli kivaa ja suhteellisen helppoa, tuskainen ilmeeni Benjaminin ottamassa kuvassa (!) kertoo lähinnä huonosta pyöräilyasennosta. Maisema järven seudulla oli ajoittain jopa idyllinen, sinisinä siintävät vuoret taustalla, vaaleanpunaiset kirsikankukkapilvet, keltaisena kukkivat pientareet, hassusti notkahtaneet talot ja kalastajien verkot lahdella. Mutta tällaisiin tuokiokuviin ja väläyksiin se sitten jäikin, kokonaisuus oli sotkuinen ja rikottu. Eikä tätä maisemaa pilaa köyhyys ja vaatimattomat kylät, vaan uutta rakentavat yritykset, joka eivät välitä, mitä niiden rakennustyömaiden ympärillä tapahtuu. Kauneus jotenkin vaan katoaa sen kaiken piittaamattomuuden keskellä. Tätä on ihan hirmuisen vaikea sanoin kuvata ja varmasti vaikea kuvitella, jos ei sitä ole nähnyt. Tällaista on koko maa täynnä, rakennetaan, rakennetaan hulluna – ostoskeskuksia, teemapuistoja, luksushotelleja – ei mitään väliä mitä samalla tuhotaan, eikä kukaan tietenkään huolehdi kokonaiskuvasta. Surullisinta on, että tämä voisi oikeasti olla kaunis maa, jos ympäristöstä vaan vähän piitattaisiin. Tarvittaisiin pikaisesti joku kansallisromanttinen liike, joka pelastaisi katoavan kiinalaismaiseman!

Leijanlennätys on suosittua sunnuntaihuvia. Puuhuntakertuneita leijoja oli joka puskassa. Pieni huivipäinen poikamme kulki huolissaan tutkimassa tilannetta.

Keskiluokkaiset kiinalaiset eivät varmasti ajattele koko asiaa. He päräyttävät järvelle autollaan sunnuntaina koko perheen retkelle, kävelevät järven rannalle rakennetulla kauniilla ja siistillä rantalaiturilla, lennättävät leijoja ja syövät eväitään kirsikkapuiden alla. Sitten he hurauttavat takaisin kotiin autoillaan. Kylläpä siellä järvellä olikin kaunista! Ei kai sillä niin väliä, mitä siinä auton ikkunasta näkyy matkalla.

Kirsikankukkien aikaan.

Kaunista siellä olikin, niin kuin kuvista näkyy, ihan kuin paratiisin puutarhassa. Juuri tuossa kohtaa. Mutta ihan siinä kirsikkapuiden katveessa oli taas tarjolla toisenlaista näkymää. Muistelimme, että tuossahan oli joku teehuone, saisikohan siitä jotain evästä. Juu, ei sitten menty sisälle… (Tämä olis siis ruokapaikan sisäänkäynti, ei mikään takaovi.)

Kiva lounaspaikka?

Takaisin ajelimme taas sitä tylsänrumaa tasaisentappavaa tienviertä, hiekka ja pöly suussa narskuen, tosi rentouttavaa sunnuntaiulkoilua siis. Loppumatkasta alkoi lapsikin valittaa, kun tie oli kovin ruuhkainen (ne kaikki kotiinpalaavat kiinalaisperheet autoissaan jonossa) ja isot rekat tööttäilivät vähän turhan kovaa ja lähellä. Ei ehkä ihan joka sunnuntai tätä lenkkiä sitten kuitenkaan. Vähän tuli kyllä ikävä pääkaupunkiseudun siistejä ja vehreitä pyöräilyreittejä. Onneksi retkestä jäivät sentään muistiin ja muistikortille kuvat iloisesta pojasta juoksemassa kirsikkapuiden alla, huolehtimassa siitä, että kaikki saa leijansa irti puusta.