Parvekkeella kuivataan pyykit, kasvatetaan keittovihannekset ja pestään tiskit.

Pari viikkoa sitten rakkaat ystävämme Suomesta tulivat Kiinaa kokemaan ja saimme hyvän syyn viettää viisi päivää Shanghaissa heidän kanssaan. Tai siis minä ja Benjamin, Nikonhan piti palata viikonlopun jälkeen Ningbooseen töihin. Olin odottanut retkeämme kovasti, ystävien tapaamisen lisäksi siis, sillä eipä sitä Shanghaissa ole tullut pitkään aikaan oltua kuin läpikulkumatkalla. Shanghaissa riittää katseltavaa ja olisi mukava päästä vihdoin jakamaan kokemuksia Kiinasta ystävien kanssa. Noh, oltiin sitten vähän huonoja isäntiä, sillä perheemme sairasti vatsataudin yksi kerrallaan, joten kaupungin näyttäminen ja yhdessä kokeminen jäi vähän vähempään kuin oli suunniteltu. Pääsimmepä kuitenkin katselemaan mm. entistä ranskalaista korttelia yhdessä ja sain vihdoin otettua kuviakin reissulta. Tällä kertaa siis jotain muutakin kuin pilvenpiirtäjiä ja joenrantaa Shanghaista!

Mikä maa mikä valuutta? Nuo siniset tuolit voisivat muuten olla pappani käsialaa, ihan Jalmarin sinistä maalia!

Yläkuvan yksityiskohtia katsellessa voi tosiaan unohtaa, että ollaan Kiinassa, ranskalainen vaikutus näkyy edelleen: on ranskalaistyyppisiä pikkuputiikkeja, kahviloita ja leipomoita sekä tietysti Etelä-Ranskasta tuttuja plataanipuita kadun varressa. Ei se Kiina kuitenkaan niin kovin kaukana ole, riittää että kurkkaa porttikongista sisään…

Huomasin kuvanneeni kävelyretkemme aikana eniten polkupyöriä ja erilaisia ovia ja ikkunoita. Pyörä onkin suosittu kulkupeli tuolla alueella ja kätevä onkin. Jotenkin nuo ihan tavalliset, vanhat  “mummopyörät” sopivat kaupunginosan tunnelmaan.

Yksi kuvisope kerran kommentoi nähdessään ottamiani valokuvia, että taidat tykätä sähköjohdoista. Joo, on niitä kai tullut kuvattua. Ensinnäkin ne näyttää suomalaisen silmiin aika hurjilta säkkyröiltä virityksiltä. Toisaalta ne sopii mielestäni hyvin sellasiin romanttisiin rappiokuviin. Tiedättehän tyylin: vanha vähän vinksahtanut rakennus, kauniita yksityiskohtia,  rapistunutta maalia… jostain syystä päädyn ottamaan tällaisia kuvia uudestaan ja uudestaan, niitä on ainakin Marseillesista, Lissabonista ja tietysti eri paikoista Kiinassa.

Kiina on vahvojen kontrastien maa ja Shanghaissa erityisesti uusi ja vanha yhdistyvät mielenkiintoisesti. On hypermodernia supertyylikästä vau-arkkitehtuuria ja sitten näitä vanhoja kujia. Nämä kuvat kerovat vanhasta Shanghaista, vanhasta kaupunkikulttuurista, joka on pitänyt pintansa kaikenmaailman mullistuksissa. Tämä kaupungin ja kulttuurin tunne on ehkä se, mistä eniten nautin Shanghain reissuillani: ihmiset käyttäytyvät kaupunkilaisesti, eivät maalaisesti, niin kuin Ningbossa. (Nyt kaikki maalaiset tuntevat pyhää vihaa, anteeksi, en tarkoita teitä, vaan Kiinan maalaisia. Se on ihan eri rotu, uskokaa pois.) Voi huokaista helpotuksesta ja olla taas ihminen, eikä jokin näyttelyeläin. Kadulla kävellessä aistii, että ympäristöstä pidetään huoli: vaikka olisi köyhää ja ränsistynyttä, on ihmeen siistiä. Samaa ei voi sanoa Ningbosta, joka on räjähdysmäisesti kasvanut kalastajakylä täynnä muualta tulleita rakennustyöläisiä ja muita, jotka eivät koe kaupunkia omakseen ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Ningbossa eniten kaipaankin juuri kaupunkia, sitä on täällä vaikea kokea.

Tyylikäs Huaihain ostoskatu kansainvälisine huippuliikkeineen, rakennusmiehet työssään kottikärryineen, luksusautot ja roskakuski kärryineen.

Ystävät saivat osansa Kiina-kokemuksista, siitä kuinka vaikea on asioita hoitaa, jos ei ole yhteistä kieltä. Ja kuinka avuttomaksi siinä itsensä tuntee. Shanghaissahan puhutaan varmasti englantia eniten Kiinassa ja itse taas pääsin nauttimaan siitä, että pystyi asioita hoitamaan englanniksi. Ja toisaalta, kiinaksi. Ystäväni totesikin, että sähän Tiia puhut ihan kiinaa! Oli ihmeen voimaannuttava kokemus, kun pystyin hoitamaan minimaalisella sanavarastollani ruokatilauksia, selvittämään, mitä missäkin annoksessa on, niin että voimme tehdä päätöksemme. Shanghaissa tuntui siltä, että siellä on paremmin totuttu huonoa kiinaa solkkaaviin ulkomaalaisiin, asiat hoituivat siinä missä Ningbossa olisi tullut seinä vastaan. Toinen kuunteli, yritti ymmärtää, luotti siihen että asia saadaan hoidetuksi. Kukaan ei juossut tiskin taakse piiloon hihittämään tai karkuun takahuoneeseen, mikä on meille arkipoäivää Ningbossa. Vika ei siis aina olekaan minussa, kun kommunikointi ei onnistu, vaan voikin kyse olla siitä, että ningbolaiset eivät ole tottuneet asioimaan muiden kuin kiinalaisten kanssa. Shanghain kokemus kohotti kummasti itsetuntoa!