Mietin tuossa yhtenä päivänä, mitkä asiat nousivat päällimmäisinä mieleen, kun muutimme tänne pari vuotta sitten. Ruoka, sumuinen ilma ja liikenne, jos muistan oikein. No, eipä ole tilanne paljon muuttunut, nuo asiat nyppivät edelleen arjessa. Joihinkin asioihin on vähän sopeutunut, esimerkiksi ruoka: on löytynyt sellaisia kiinalaisia tai aasialaisia ruokia, joista pitää ja joidenkin kauppojen länsimaalaisten ruokien valikoima on vähän laajentunut. Ilmansaasteiden osalta viime viikot ovat olleet erityisen mustia, nyt taas pystyy hengittämään, mutta siihen tuskin pystyy koskaan sopeutumaan. Liikenne – sitä on oppinut vähän ymmärtämään, mutta ei kyllä hyväksymään!

Kuvat on muuten syyskuulta, otettu helteisenä lauantaipäivänä keskustan vilinässä. Niissä näkyy vähän kesäistä katumuotia, jota kuvaisin yhdellä sanalla: lyhyt (tai tosilyhyt).

Kuten kuvista näkyy, valojen vaihtumist tai vaikka taksia odotellaan käytännössä keskellä katua liikenteen seassa.

Liikennesäännöt on täällä – miten sen nyt sanoisi kauniisti – ohjeellisia. Liikenteessä vallitsee minä-nyt-heti -kulttuuri, jossa isomman oikeudella mennään ihan mistä huvittaa ja parkkeerataan auto ihan mihin vaan. Vaikka keskelle kevyenliikenteenväylää. Ningbon autokanta on kasvanut räjähdysmäisesti ja se kyllä näkyy liikenteessä, katuverkosto ei ihan ole pysynyt perässä. Liikennekulttuuri on aggressiivista ja jalankulkijana saa väistellä autoja suojatielläkin.

Noin vuosi sitten joku paikallinen tuttu kertoi ylpeänä, että nyt täällä Kiinassa on tällainen sääntö, että autojen on pysähdyttävä suojatien edessä. Hmm, eipä tainnut tietää, että suunnilleenkaikkialla muualla tuo sääntö on ollut jo aika pitkään. Ja harmi vaan käytännössä vanha meno jatkuu, sillä säännön käyttöönotossa on kolmen vuoden siirtymäaika, eikä sen rikkomisesta tule mitään sanktioita. Paitsi busseille. Arvaatte varmaan mitä vaaratilanteita syntyy, kun kolmikaistaisella kadulla bussi bysähtyy suojatien eteen ja juuri kun olet astunut suojatielle, bussin molemmilta puolilta kiihdyttää autoja torvia töötäten: pois tieltä senkin eteenkävelevät jalankulkijat! Tervetuloa Kiinaan…

Liikennettä oppii kyllä katsomaan, väistelemään suojatiellä kaahaavia autoja, ennakoimaan oikealle kääntyvät jne. Mutta lisätään joukkoon vielä sähköskootterit, äänettömästi ja ilman valoja pimeälläkin liikkuvat kulkupelit, joilla mennään tietysti ihan mihin suuntaan vaan, vaikka vasten liikennettä… Nimenomaan sähköskoottereilla sattuu joka päivä onnettomuuksia, pienempiä ja isompia. Itse ajelen tavallisella polkupyörällä, vain tuttuja ja turvallisia reittejä, joilla osaan ennakoida vaarat ja koenkin sen olevan yksi turvallisimmista tavoista liikkua tässä ihan lähiseudulla, kunhan pitää silmät kokoajan auki. Läheltäpititilanteita ei juurikaan satu. Kevyellä pyörällä pystyy väistelemään nopeasti kaahareitakin, samoin pysähtyminen on nopeampaa käsijarruilla, kuin esim. sähköskoottereilla. Eivätkä autoilijat tahallaan aja kaksipyöräisen päälle, sillä autoilija häviää aina siinä kiistassa lain edessä. Kunhan siis pitää silmät auki takaraivossakin…

Jokapäiväisillä reiteilläni pyörätie – siis yhdistetty pyörä- ja sähköskootteriväylä – on erotettu kivetyksellä autotiestä. Sellaiset reitit jää väliin, joilla tälläistä ei ole – ainakin kun liikun yksin – sillä jos estettä ei ole, väylää käyttävät myös autot, varsinkin taksit, ohitteluun tai sitten parkkeeraamiseen. Niin kätevä kuin moneen paikkaan olisikin hurauttaa pyörällä, täytyy usein turvautua bussiin tai sitten taksiin.

Taksilla ajeleminen on täällä todella edullista, mutta turvallisuus, mukavuus ja helppous onkin sitten kyseenalaista. Taksit ovat vanhoja ja likaisia, turvavyötä ei voi käyttää, kuskit kaahaavat kuin hullut ja polttavat tupakkaa ikkuna auki. Taksi pitää napata kadulta, ruuhka-aikoihin se on tosi hankalaa ja taistelu takseista on kovaa. Sitten on tietysti kommunikointiongelma, kun pitäisi taksikuskille välittää tieto siitä, mihin pitäisi mennä. Näistä pikkuongelmista johtuen minulla meni yli vuosi, ennen kuin lakkasin pelkäämästä taksien käyttöä. Tilanne on myös parantunut jonkin verran, on tullut uusia, osittain maakaasulla toimivia takseja, jotka ovat vähän siistimpiä. Lisäksi on palkitsemissysteemi: liikennesääntöjä noudattavat, mm suojatien edessä pysähtyvät taksit saavat humane taxi driver – tunnustuksen ja tarran autoonsa. Nämä taksit ovatkin olleet ihmisystävällisempiä, vähemmän kaahailua, ei tupakansavua taksissa, jopa joskus auttavat tavaroiden nostamisesta takaluukusta. Osaan myös nykyään paremmin kommunikoida kuskien kanssa ja tunnen kaupunkia enemmän, eli osaan myös tarvittaessa neuvoa, jos kuski ei osaa ihan perille. Ja kotiin pääsen aina, sillä tämän meidän vieressä sijaitsevan kauppakeskuksen tuntevat kaikki.

Joskus kaikki ei ihan mene putkeen, kuten reilu vuosi sitten, kun yhden päivän aikana oli hiukkasen epäonnea taksimatkoilla. Tunnelmat olivat muutenkin vähän kireät, sillä minut oli erinäisten viisumisähläilyjen takia passitettu terveystarkastukseen ilman tulkkia. Minulla oli yksi aamupäivä aikaa hoitaa asia keskustassa sijaitsevassa virastossa, jonka sijaintia en tiennyt, oli vain osoite paperilapulla kiinaksi. Tunnelmaa ei kohottanut se, etten ollut saanut syödä enkä juoda mitään illan jälkeen. Asuimme vielä vanhassa paikassa, josta oli vaikea saada taksia. Puoli tuntia odotettuani menin bussilla ostoskeskuksen luo, mistä aina saa taksin. Ei taksin taksia. Aloin jo panikoida, etten ehdi ajoissa paikalle, kun sain vihdoin taksin. Kuski lähti liikkeelle, mutta sitten kävi ilmi, ettei hän tiennyt paikkaa (ainoa kerta kun näin on käynyt, yleensä eivät huoli kyytiin, jos eivät tiedä). Taksi otti kyytiin toisenkin asiakkaan, jos se vaikka tietäisi. No ei tiennyt. Soitin Nikolle kouluun, joka etsi jonkun kiinalaisen, joka antoi kuskille ohjeet. Päivä oli helteinen, liikennettä paljon, joten matkaan meni varmaan 40 minuuttia. Vihdoin olin perillä ja löysin paikan.

Terveystarkastuksen suorittaminen oli sitten oma juttunsa, mutta siitä vain sen verran, että juuri ja juuri ehdin sen urakan suorittamaan. Ilman tulkkia tein vain kaikki väärin ja jouduin jonottamaan kolme kertaa samaan paikkaan, koska tein asiat väärässä järjestyksessä. Jouduin vielä juoksemaan otattamaan valokuvat itsestäni ja kopiot passistani, koska minua ei oltu opastettu hankkimaan niitä etukäteen. Onneksi sain neuvoja ja henkistä tukea muilta jonottajilta, muuten olisin räjähtänyt silmille. Tämä kaikki siis jotta pääsin terveystarkastukseen jonottamaan.

Itse terveystarkastus sitten sujui suomalaisella sisulla hammasta purren, se oli kuin fuksirastit, joissa kerättiin leimoja sokkeloisessa talossa suunnistaen. Olin kieltämättä aivan kuitti sen jälkeen, verensokeri alhaalla ja nestetasapaino hukassa. Jostain metsästin juotavaa ja suklaapatukan ja sitten olikin seuraavan haasteen vuoro.

Minulla oli nimittäin elämäni ensimmäinen jalkahoito varattuna ja pari ystävätärtä odottamassa, oli Ningbo Foreign Ladies Groupin kauneushoitolapäivä, johon olin kauan sitten ilmoittautunut, tietämättä tästä yllättävästä terveystarkastushärdellistä. Olin jo perumassa sen, mutta muut tytöt vakuuttivat, että olisin hemmottelun tarpeessa sen hösellyksen jälkeen ja niinpä aioin yrittää ehtiä vielä sinnekin. Sain vihdoin taksin ruuhkaiselta kadulta ja luulin jo olevani voiton puolella. Mutta taksikuskipa ei tiennyt, missä paikka oli, enkä liioin minäkään. Tiesin, että se oli melko lähellä, mutta eipä se paljon auttanut. Kuski vei minut jonkin toisen kauneushoitolan luo ja alkoi hermostua. Lopulta huusi naama punaisena, kun en ymmärtänyt enkä osannut neuvoa. Ymmärsin, että hän halusi minut ulos taksista, mutta en halunnut luovuttaa, enhän tiennyt, mihin olin menossa.

Lopulta näin vartijan kävelykatualueella, juoksin ulos taksista osoitteeni kanssa – jätin kuskin huutamaan perääni – ja kysyin häneltä tietä. Viitoin vartijaa neuvomaan tien kuskille, joka oli jo täysin menettänyt hermonsa ja istuin takaisin autoon. Ystävällinen univormupukuinen vartija antoi ohjeet, joita kuskikaan ei uskaltanut olla noudattamasta, mutta kulman takana alkoi taas karjua minulle. Siinä vaiheessa onneksi näin kauneushoitolan kyltin ja huojentunut kuski pääsi ongelmallisesta kyydittävästään. Adrenaliini oli kyllä aika korkealla, kun pääsin vihdoin perille, mutta täytyy sanoa, että olin ylpeä siitä, etten antanut periksi.

Nyt joku varmaan naureskelee, että on siinä pikkurouvalla ongelmat, kun ei meinaa päästä jalkahoitoon! Ehkä kuitenkin ymmärsitte, ettei pointti ollut se. On kyse turvallisuudesta, hallinnan tunteesta, siitä että pystyy huolehtimaan itsestään, hoitamaan itse asiansa. Päivittäisten asioiden hoitaminen ei ole täällä helppoa, eikä onnistuminen ole aina itsestä kiinni, siinä on paljon tuuria mukana. Kärsivällisyys ja peräänanatmattomuus auttavat kyllä. Jos ei muuta, niin sitä olen täällä Kiinassa oppinut!