Lauantai-iltana pääsimme nauttimaan harvinaista herkkua: musiikki- ja tanssiesityksiä ihan livenä. Ningbon korealaisesta ystävyyskaupungista Daegusta oli vierailevia taiteilijoita ja pääsimme seuraamaan ningbolaisten ja daegulaisten yhteisesitystä. Meitä länsimaisia oli kai kutsuttu näytille korealaisille vieraille. Ilta alkoi kiinalaiseen tapaan hyvin mahtipontisesti: punaista ja kultaa, lohikäärmeitä, voimakkaasti pauhaava musiikki ja näyttävä valoshow vaikuttavakokoisen tanssijajoukon taustalla. Seuraavaksi tietysti oopperatyylinen lauluesitys punalipun ja johtajan kuvan edessä – täällä se tarkoittaa siis kovaa ja vähän vielä kovempaa. Koko spektaakkeli oli kuin suoraan paikallisesta tv:n lauantaishowsta, kimaltelevaan iltapukuun sonnustautuneita juontajia myöten.

Ehkä eniten täällä olomme aikana olen kaivannut erilaisia kulttuuritapahtumia. Tuntuu niin nurinkuriselta asua täällä tuhansia vuosia vanhan kulttuurin äärellä ja kärsiä kulttuurinnälästä. Kaikennäköistä kyllä ilmeisesti tapahtuu, mutta ei siitä tiedoteta ainakaan englanniksi, joten tapahtumat menevät ihan ohi. Tai onhan täällä joitakin lehtisiä ja nettisivuja, jotka periaatteessa kertovat tapahtumista, mutta tiedotus on sitä luokkaa, että tarkempia tapahtumatietoja on ihan mahdoton saada selville. Sellaisia ihan perusjuttuja, kuten mitä, missä, milloin…

Kun siis mahdollisuus päästä katsomaan jotain ilmaantui, oli siis oikeastaan melkein pakko lähteä. Eikä kyllä kaduttanut, vaikka osa esityksistä olikin aika huvittavia. Illan kruunasivat korealaiset.  Perinteiset musiikki- ja tanssiesitykset hurmasivat ja esiintyjät ottivat yleisön ihan täysillä. Poikien rumpumeininki oli ihan verrattavissa sambabatteriaan ja tanssijoiden temput huikeita (kyseessä oli ilmeisesti pugmul -katutanssi, kertokaa viisaammat,jos tiedätte paremmin).Tykkäsin myös kovasti tyttöjen rumputansseista, niissä oli iloa ja väriä. Pääsimme vielä näkemään upean modernin dueton, ihan huippua!

Kyllä ningbolaisetkin osasivat: raikkaasti modernisoitu kiinalainen ooppera oli yllättävän hyvä. Kyseessä olikin kuulema aika tunnettu paikallinen ryhmä, joka tekee oopperaa myös ningboksi, eli paikallisella dialektilla. Lapsikin taisi tykätä näistä esityksistä eniten, esiintyjien ilmaisu oli niin ekspressiivistä, että tarina välittyi kieltä osaamattomallekin. Volyymi ei myöskään ollut näissä esityksissä häiritsevän kova.

Kiinalaista oopperaa modernisoituna

Kaikissa näkemissäni kiinalaisissa esityksissä ja tapahtumista päällimmäisenä onkin ollut kovalla pauhaava musiikki ja näyttävä valoshow. Esitykset ovat nopeatempoisia potpurreja, joissa ei lyhytjänteisinkään yleisö pääse pitkästymään. Kova volyymi takaa sen, ettei katsojien jatkuva pulputus pääse haittaamaan. Ja sitten on tietysti ne kamerat. Tai siis älypuhelimet, iPadit ja muut kämmentietokoneet. KAIKKI kuvaavat koko ajan, jotkut jopa katsovat koko esityksen laitteensa kautta. Tai sitten viihdyttävät itseään räpläämällä koneitaan esityksen ajan. Usein tuntuu siltä, ettei esityksestä osata nauttia tässä ja nyt, vaan sen tallentaminen on itseisarvo. Kerrankin koulun juhlassa ei meinannut kunnolla nähdä lasten tanssiesitystä, kun eturivissä olevien iPadien muuri täytti näkökentän. Kai tätä on muuallakin, mutta täällä se on ihan häpeilemätöntä.

Voitte vain kuvitella, miten lapset käyttäytyvät koulun juhlissa, kun aikuisetkaan eivät osaa seurata esityksiä. Totuus paljastuu viimeistään, kun esityksessä on hiljaisia kohtia. Viime syksynä sain mieheltäni ihanan syntymäpäivälahjan, liput baletti-iltaan Ningbon konserttisalissa, jossa vieraileva venäläinen baletti esitti Joutsenlammen. Esitys oli aivan loistava, mutta voi miten kävi sääli upeita venäläisiä tähtiä ja samalla nolotti kiinalaisen yleisön puolesta. Aikuiset katsojat keskustelivat läpi esityksen normaaliin ääneen, kännyjä ja koneita räplättiin ja esitystä kuvattiin tietysti koko ajan, pikkulapset saivat meuhkata miten sattuu. Kaiken huippuna olivat kuvaajat pitkien teleputkien ja tripodien kanssa, jotka kuvasivat esitystä salamavalot räiskyen ihan kuin jossain urheilutapahtumassa. Tunnelmaa latisti entisestään se, ettei kukaan osannut taputtaa variaatioiden lopussa, vaan venäläisballerinat saivat niiailla ja kumarrella vaivautuneen hiljaisuuden aikana.  Aivan ihana esitys, mutta vaati kyllä ylimääräistä ponnistusta, ettei muu yleisö päässyt sitä pilaamaan. On sääli, että kulttuurin seuraamisen ja siitä nauttimisen taito on päässyt täällä unohtumaan.

Punalippu liehui ja poppi raikui, merenneidot taas olivat kuin jostain yökerhoesityksestä

Sinänsä tietysti kätevää, että esitysten valokuuvaaminen on täällä helppoa. Nämäkin kelpo kuvat saatiin ihan kuin vahingossa, kun mieheni oikeastaan sattumalta tuli ottaneeksi kameran mukaansa ja näpsi kuvia paikaltaan istuen jostain riviltä 30…

Huvittavinta kuitenkin tässä korealaisillassa oli vaalean poikamme osakseen saama huomio. Kyllähän siihen huomioon on jo jonkun verran tottunut, mutta tämä oli kyllä jotain ihan toista luokkaa. Se alkoi heti saapuessamme paikalle, eikä ihaileville huokailuille ja huudahduksille meinannut tulla loppua. Kun kävelimme sisään konserttisaliin, kuului oikein kohahdus. Kun vihdoin uskalsin katsoa yläriveille päin, siellä nuorisolauma oikein roikkui kaiteen yli ja yritti kiinnittää huomiomme villisti huitoen ja vilkuttaen. Ja kun hetken päästä pahaa-aavistamattomat australialaiset ystävämme saapuivat paikalle kahden kauniin vaalean tyttärensä kanssa, kohinasta ei meinannut tulla loppua. Tällainen huokailu taitaa kuulua korealaiseen kulttuuriin, sillä sitä saimme kuulla myös esitysten huippukohdissa. Silti, poikamme näkeminen taisi oikeasti joillekin yleisöstä olla illan kohokohtia!