Asuinalueemme tuli siis edellisessä kirjoituksessa aika kattavasti esiteltyä, mutta miltä näyttää porttien ulkopuolella? Rumalta. Suttuselta. Ankealta. Ihan niinkuin missä tahansa lähiössä. Aika vähän on tullut tuolta kadulta kuvia otettua alkupäivien jälkeen. Eipä tässä kauppareissuilla tai koulumatkoilla tule kuljettua kamera kaulassa, eikä tylsiä näkymiä tee mieli kuvatakaan. Usein kyllä on tilanteita, joita tekisi mieli ikuistaa – uskomattomia kärrykuormia, kiinattaria näyttävissä asuissaan, nukkuvia työmiehiä – mutta harvemmin onnistuu pyörän selästä tai lapsi käsivarressa edes kännykän kaivaminen ajoissa.
Ningbon maisemaan vaikuttaa voimakkaimmin räjähdysmäinen rakentaminen. Rakennustyömaista olen kirjoittanut usein ennekin, mutta ellei ole käynyt Kiinassa, tätä mullistusta voi olla kerta kaikkiaan mahdoton kuvitella. Ja sitä maisemaa on myös jotenkin todella vaikeaa välittää kuvin. Rakentamisessa ankeinta ei ehkä olekaan nuo loputtomat pölyiset rakennustyömaat, vaan se mitä sinne jää alle. Täällähän siis vedetään puskutraktorin alle rakennuspaikalla sijaitsevat talot. Vanhojen talojen asukkaista kyllä huolehditaan, ilmeisesti heille tarjotaan uusi asuinpaikka ja maksetaan myös jokin korvaus, en osaa sen tarkemmin kertoa. Mutta joskus kyllä mietin, mitä tapahtuu luvattomasti rakennetuissa taloissa tai hökkeleissä asuville.
Kuvat kertovat taas enemmän kuin sanat. Tämä surullinen maisema oli edessämme, kun tulimme shoppailureissultamme viime viikonloppuna ja odottelimme taksia bussipysäkillä. Kun katsoo tarkasti niin erottaa, että pyykithän siellä kuivuvat nätisti narulla, kun puolet talosta on jo purettu! Tuohon vielä pikkulapsi leikkimään raunioiden keskelle ja koskettava dokumenttikuva on valmis…
Jos täältä löytyy superrikkaita, niin kyllä niitä köyhiäkin. Luksusautoja myydään kai eniten maailmassa, toisaalla ei ole edes vesivessaa tai lämmitystä. Erot varsinkin maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huikeat.
Välillä harmittaa, etten kykene mielestäni välittämään maisemien suttuisuutta ja ankeutta kuvillani, blogiani katsellessa voi olla vaikea ymmärtää, miksi ympäristö näyttää mielestäni surulliselta. Jotenkin tulee yleensä haettua kauniita tai ainakin eksoottisella tavalla kiehtovia kuvia. Kuka nyt ankeutta jaksaisi kuvata. Rumakin tuntuu muuttuvan kauniiksi kameran linssin läpi kulkiessaan. Kuten vaikka tämä rähjäinen betonihökötys koulumatkamme varrella. Luonnossa se on ihan kamala, mutta katsokaa nyt vaikka, tässä illan valossahan se olisi mahtava tausta vaikka superkooleille muotikuville!
Rumaa vai kaunista?
