On ihan tutkittu juttu, miten ulkomailla asuvan viihtymiskayra menee ylos ja alas: valilla elama tuntuu ihan mukavalta, valilla taas koti-ikava kaihertaa ja valilla kaikki tuntuu ihan sietamattomalta. Aina ei ole edes helppo selittaa kotimaassa olevalle, mika oikein on pielessa. Toisaalta ongelmia ruotiva saa helposti valittajan maineen. Yleensa koitankin keskittya siihen, mika on taalla hyvin, mista voin nauttia ja yritan unohtaa ikavammat asiat. Joskus vaan malja menee yli, oli kuinka positiivinen asenne hyvansa.

Juuri nyt kaipaan sita, etta voi sulautua massaan, olla ihan tavallinen. Taalla on viela niin vahan lansimaalaisia, etta aina kun kotiovesta menee ulos, saa erityista huomiota. Ei mitaan pahantahtoista eika uhkaavaa huomiota, ihan vaan tuijotusta, hihittelya, (hyvantahtoista) huutelua. Varsinkin loma-aikoina taalla liikkuu paljon maaseudulta tulleita, jotka eivat ehka koskaan ennen ole nahneet lansimaalaista. Silloin ymparille keraantyy suu auki tuijottelijoita ihan tungokseen asti, valehtelematta ei valilla meinaa paasta eteenpain kavelemaan. Tuohon jatkuvana nayttelyelaimena olemiseen toki tottuu ja sen kanssa on pakkokin oppia elamaan taalla, mutta ei siihen kokonaan totu. Se vaikuttaa mielialaan ja siihen, mihin viitsii milloinkin menna, varsinkin yksin.

Minulla ei ole mitaan turhia kuvitelmia siita, millaista on olla erilainen Suomessa. Painvastoin, kyllahan Suomessa ollaan hyvin ennakkoluuloisia kaikkea vierasta kohtaan. Kun pelkka huomion kohteena oleminen on pidemman paalle rasittavaa, en voi edes kuvitella, milta tuntuu olla jatkuvasti ikavan huomion kohteena. Saati sitten uhkailun ja vainon kohteena. Siina ei auta vieresta sanoa, etta ala valita, jata se omaan arvoonsa. Toisesta korvasta sisaan ja toisesta ulos. Sori, se ei kuulkaas lohduta yhtaan vaan se painvastoin tuntuu suorastaan vahattelylta. Jos en muuta, niin ainakin olen taalla oppinut, milta tuntuu olla outo, kummajainen!