Kun muuttaa maasta, jossa asutus on harvaa, tällaiseen tiheäänasutettuun maahan, on oltava valmis kohtaamaan kulttuurieroja. Olen ehkä aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka täällä tuntuu olevan hiukan erilainen käsitys siitä, kuinka lähelle vierasta voi tulla, mikä on se oma tila ja oma reviiri. Vieraat tohvelit, lapsen alusvaatteet tai chilipavut on ihan muutaman kerran löytyneet kuivumasta meidän terassiltamme, poika on käyty nappaamassa syliin rattaista jne. Vähitellen sitä luuli jo vähän tottuneensa. No, viime viikolla menin taas aivan sanattomaksi.

Olin pysäköinyt polkupyöräni kauppakeskuksen ulkopuolelle katokseen, jossa oli muitakin pyöriä. Asiallisesti lukittuna kaiteeseen tottakai. Kun tulin kauppakasseineni hakemaan pyörää, en ollut uskoa silmiäni nähdessäni jo kaukaa pikkupojan istumassa pyöräni lastenistuimessa. Siis jonkun vuodenikäisen. Pojan hoitajatäti ei edes ollut siinä vieressä, vaan oli kaivamassa kassejaan jossain kauempana. Olipa löytänyt mukavan lepopaikan pojalle, mukavasti katoksen alla. Vedin jo henkeä nostaakseni äläkän, mutta tyydyin sitten huudahtamaan että hei tää on mun pyörä. Täti tuli iloisesti tervehtien nostamaan poikaa istuimesta ja jatkoi lepertelyään ihan kuin ei mitään…

Sittemmin opin, että pyörää ei täällä kannata jättää muualle kuin vartioituun pyöräparkkiin. Lukot ei auta, jos joku pyörän haluaa, sillä aidankin voi aina sahata… Ilmeisesti tuo edellisen episodin tätikin oli sitä mieltä, että olin jättänyt omaisuuteni huolimattomasti lojumaan ja siksi se oli kaikkien käytössä.

Kun ajelen pyörällä lapsen kanssa, huomio on taattu. Ohiajavat sähköpyöräilijät, autoilijat ja jalankulkijat katsovat perään niska kenossa, hyvä ettei olla jo aiheutettu kolaria. Joitakin muitakin pyöräilijöitä on liikkeellä – siis tavallisella pyörällä liikkujia – mutta ei taatusti yhtään länsimaalaista vaalea naista ja lasta. Eikä kenelläkään tietysti ole kypärää päässä.

Lapsen vieminen päivähoitoon sujuu kätevimmin pyörällä, joten helteistä huolimatta olen valinnut pyöräilyn ja hikoilun bussipysäkillä hikoilun ja väsyneen lapsen kantamisen sijaan. Vähän minua naurattaa, kun aamulla pujottelen koulun parkkipaikalla porchen ja audin välistä viemään lastani. Olen taatusti ainoa äiti, joka tuo lapsensa tähän kouluun pyörällä. Kummissaan ne minua katselevat, kun hikisenä ja punaisena ja pyöräilykypärät kädessä keikkuen talutan lastani sisään. Onneksi supersuosikki Benjamin kerää aina söpöyspisteet kotiin!