Loman lopuksi saimme kuin saimmekin vielä järjestettyä retken sinne lintuparatiisiin, joka ei ihan skootterimatkan päässä ollutkaan, vaan matkasimme sinne noin tunnin verran avotaksin kyydissä tukka hulmuten. Paikka on nimeltään Thung Sam Roi Yot, kuulema Thaimaan laajin makean veden kosteikko. Heti infopisteestä lähtien maisemat olivat lumoavat.
Kosteikon linnustoon pääsee hyvin tutustumaan noin kilometrin mittaisella, laudoista rakennetulla reitillä, jossa tällä kertaa oli kaiteet. Plussaa oli myös reitille rakennetut pikku paviljongit, joissa pystyi levähtämään auringon paahteelta, nauttimaan eväitä ja tarkkailemaan lintuja. Erilaisia sorsia, kahlaajia ja haikaroita näkyi ihan paljain silmin reitin varrella. Paikan erikoisuudeksi mainostettu “purple swamphen” (mikähän lie liejukana suomeksi) metelöi niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Välillä joku ruokokerttusen sukulainen keinui ruokojen päällä. Ei haitannut, että kaukoputki ja kiikarit olivat jääneet kotiin…
Kuten kuvista näkee, tämäkään paikka ei ollut kovin hyvin kunnossapidetty – taas meitä neuvottiin kulkemaan lautojen keskellä – välillä oli ihan kunnon aukkoja laudoituksessa ja joidenkin paviljonkien katot olivat romahtaneet. Välillä oli vähän jänniä tilanteita, kun viisivuotias halusi kirmata edellä itsekseen, meillä oli juuri joku lintu näköpiirissä, eikä oikein viitsinyt huutaakaan pojan perään, etteivät linnut kaikkoaisi. No, kukaan ei onneksi pudonnut.
Nautimme silti valtavasti maisemista ja luonnonrauhasta, saimme liikkua melkein koko matkan itseksemme. Reitti oli juuri sopivan pituinen, sen jaksoi lapsikin taivaltaa, vaikka sää kävikin aamun mittaan helteisemmäksi. Ja niitä lintuja ei tosiaan tarvinnut etsiä, riitti että piti silmät auki. Toki paikka oli niin mahtava, että toivoisi, että sen ylläpitoon panostettaisiin. Tarvittaisiin tukevammat pitkospuut, muutama piilomaja, päivitetty opaskeskus ja opastustaulut, niin paikka olisikin jo lähes täydellinen.
Ja tällä kertaa kannatti todellakin raahata sitä pitkää putkea mukanaan, Niko sai sillä aivan upeita otoksia linnuista, tässä muutamia makupaloja.
Rantaelämän lisäksi saimme viime reissullamme nauttia luonnonrauhasta, avarista maisemista ja monenlaisista luonnonihmeistä. Aloitimme lomamme kaukana rannasta, pienessä Stella Resortissa, joka on kauniisti hoidettu, vehreä keidas vuorten kupeessa. Mikä olikin hyvä ratkaisu, sillä jos olisimme majoittuneet rannalle, emme varmaankaan olisi tulleet tehneeksi niin paljon retkiä lähiluontoon. Muutenkin paikka oli aivan ihana ja sveitsiläisisäntämme todella sympaattinen, varsinkin sen jälkeen kun kävi ilmi, että puhuin ranskaa ja kerroin asuneeni aikanani vuoden ranskankielisessä Sveitsissä. Aluksi meille riitti viihdykkeeksi lähiympärystön lintujen ja muiden luonnonkappaleiden tarkkailu. Tuli nähtyä mm. muutama kuningaskalastaja ja joku haukkakin taivaalla kaarteli…
Missä on sammakko?
Sitten vuokrasimme pikkuskootterin ja lähdimme ajelemaan Khao Sam Roi Yot – luonnonpuiston nähtävyyksiä. Pikkuteillä ei ollut juuri muuta liikennettä, joten pikku-Finolla oli ihan mukava päräytellä rauhallista vauhtia ja katsella maisemia. Skootterin kyydistä tuli bongattua lintujakin, jopa harjalintu!
Skootterin kyydistä oli hyvä ihailla maisemia ja bongata lintuja, tienvarren kosteikot olivat täynnä kahlaajia.
Ensimmäisellä retkellä oli käydä vähän hullusti. Ihan lähistöllä oli kuulema joku luola, parinsadan metrin kävelyn päässä parkkipaikalta, joten päätettiin poiketa siellä. Portilla ei ollut lipunmyyjää (luonnonpuistoon on pääsymaksu, 200 bahtia per päivä aikuiselta), mutta joku kojussa istuskeleva ukkeli kyseli, että kai meillä on taskulamppu, luolassa olisi pimeää. No olihan meillä, paristotkin juuri vaihdettu. Lähdimme polkua kävelemään, ihmettelimme kaktuksia polun varrella. Pian polku lähti jyrkkään nousuun, kipuaminen liukkailla liuskekivillä oli hivenen haastavaa viisivuotiaan kanssa. Hikisinä pääsimme kivuttua hyvän matkaa luolan suulle, josta löysimme tikkaat, joita piti laskeutua alas luolaan. Luola tuntui ihanan viileältä ja nuolet osoittivat kulkureitin, joten päätimme hiukan katsella ympärillemme ja ihailla tippukiviä.
Käsikädessä ja taskulampulla valaisten lähdimme kulkemaan pilkkopimeäksi muuttuvaa käytävää. Käytävä alkoi vähitellen käydä matalammaksi, välillä piti edetä kontaten. Sitten luola taas leveni isoksi tilaksi ja käytävää piti kiivetä ylöspäin. Ilmeisesti nuolet osoittivatkin kulkutien luolan toiselle suulle. Kohta varmaan näkyisi jo valoa. Sitten kulkureitillä alkoi yhtäkkiä aueta kuiluja ja rotkoja ja samantien heräsi epäilys retken turvallisuudesta. Siinä samassa alkoi taskulampun valo himmetä aivan yhtäkkiä ja teimme pikaisen päätöksen palata samoja jälkiä takaisin. Kännykästä löytyvän taskulampun avulla suunnistimme pikapikaa takaisin ja ulos raittiiseen ulkoilmaan. Huh!
Myöhemmin kaikki mahdolliset nettisivut koluttuani löysin tiedon, ettei luolaan tosiaankaan saisi mennä ilman luonnonpuiston opasta. Taisi ukkelia vaan laiskottaa, ei jaksanut lähteä hikiselle kiipeilyreitille. Varmaan siinä portilla oli jotain varoituksia thainkielellä, mutta eipä niistä meille kukaan kertonut! Olo tuntui kyllä sangen hölmöltä…
Seuraava kohde oli luonnonpuiston “päämaja”, jonka luota piti lähteä puinen kävelyreitti marskimaalle, lintuparatiisiin. Päämaja on kyllä aika yliampuva nimitys sille kojulle… Tädit sisällä varoittelivat, että olkaa varovaisia, kävelkää keskellä. Pian kyllä selvisi miksi. Laudat olivat irtonaisia ja osa tuntui vajoavan alla, eikä tietenkään mitään kaiteita. Lintutorni oli hajalla…
Luontopolun kunto oli vähintäänkin arveluttava.
Ja hetkinen, eihän tämä näytä yhtään sille miltä kuvissa. No kyseessä olikin ihan toinen “päämaja” ja toinen kävelyreitti, mangrovemetsään. Päätimme kääntyä samantien takaisin, ei vaikuttanut kovin turvalliselta. Pettyneinä päivän harharetkiin päätimme yrittää veneajelulle läheiselle kanavalle, jota mainostettiin eirtyisen kauniiksi auringonlaskun aikaan. Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut pettyä, vaan noin tunnin mittainen ajelu osoittautui maineensa veroiseksi. Kyyti oli leppoisa ja veneestä oli hyvä ihailla upeita maisemia.
Khao Daeng -kanava tarjosi monenlaista katsottavaa: mangrovemetsää, maalle hyppiviä kaloja, monenlaisia lintuja sekä värikkäitä kalastuveneitä.
Kanavaa reunustivat tiheät magrovemetsiköt ja taustalla kohosi jylhiä vuorenrinteitä. Meille sattui hyvä kuski, vanhempi mies, joka osasi näyttää meille kaikenlaisia luonnonihmeitä: maalle hyppiviä kaloja, isoja varaaneja, erilaisia lintuja, kahlaajia, kuningaskalastajia jne. Maisema hohti ilta-auringon valossa kauniina ja ilmakin oli mukavan leppoisa. Mukava päätös päivälle.
Seuraavana päivänä päätimme lähteä tutustumaan alueen pääkohteeseen, Phraya Nakhon -luolaan. Olimme varmistaneet eri lähteistä, sekä nettisivuilta että siellä käyneiltä turisteilta, että tällä kertaa ei tarvitsisi missään tunneleissa mönkiä. Aluksi teimme pienen venematkan ihanan valkealle rannalle, Laem Sala Beach. Pitkähäntävene ajoi matalaan rantaan hiekalle asti. Edestakainen matka maksoi muistaakseni 400 bahtia. Ranta oli huikean hieno, mutta klo 10 aikaan siellä oli jo niin kuuma, ettei siihen voinut jäädä hetkeksikään.
Laem Sala Beach
Meillä olikin patikointiurakka edessä, oli kiivettävä ylös vuorelle, että pääsisimme luolaan. Koska kyseessä oli alueen pääkohde, rannalla tultiinkin meitä heti vastaan. Luonnonpuiston liput tarkistettiin ja meille tuotiin oma opas, B:n kokoinen poika, joka näyttäisi meille tietä 200 bahtin hintaan. (Poika oli tietenkin vanhempi, kahdeksanvuotias.) Otimme oppaan vastaan, vaikka arvelimmekin että tällä kertaa sitä ei varsinaisesti olisi tarvittu. Oppaasta oli kuin olikin hyötyä yllättävällä tavalla: viisivuotiaamme jaksoi sinnikkäästi kiivetä koko matkan luolaan ja takaisin, koska se toinenkin poika kiipesi! Polku kipusi ylöspäin melko jyrkkänä ja liuskekivet olivat paikoin liukkaita. Läpsykkeillä ei matkaan kannata lähteä, meillä toimi hyvin tukevat urheilusandaalit tai ihan lenkkarit. Ilma oli niin kuuma ja kostea, että hiki alkoi virrata heti alussa. Meillä meni matkaan noin 40 minuuttia pysähdyksineen ja juomataukoineen.
Oranssipaitainen oppaamme ei näyttänyt väsyvän kiipeämisestä, eikä juuri hikoilevan.
Reitti viidakon poikki oli vehreä ja välillä aukeni upea näkymä merelle. Luolaa lähestyttäessä huomasimme puiden latvojen heiluvan ja näimme apinoita kiipeilemässä vihreissä lehvästöissä. Sitten polku laskeutui alaspäin ja saavuimme valtavan kokoiseen luolaan, jonka katto oli osittain auki. Tulimme juuri sopivaan aikaan, kello 11 tienoilla, jolloin valo siivilöityy luolaan ja osuu sinne rakennettuun temppeliin. Näkymä oli aivan taianomainen.
Levähdimme luolassa jonkin aikaa näkymiä ihaillen ja eväitä syöden. Palasimme takaisin samaa polkua kuin tulimmekin ja levähdimme hetken rannan ravintolassa patikoinnista ja kuumuudesta uupuneina. Koko retkeen meni meillä noin parisen tuntia.
Nikon upea kuva Phraya Nakhon -luolasta
Tässä kohteessa turistien virta oli tosiaan järjestetty hyvin, rannalla meidät ohjattiin taas heti veneisiin paluumatkalle. Sekä rantaa että temppeliluolaretkeä voi siis ehdottomasti suositella alueella vieraileville!
Loman aikana onnistuimme vielä pääsemään sinne lintukeitaaseenkin, mutta se onkin sitten ihan oma juttunsa, tulossa piakkoin. Lisätietoja luonnonpuistosta ja sen nähtävyyksistä puiston nettisivuilla: https://www.thainationalparks.com/khao-sam-roi-yot-national-park.
Ennätyskuumat päivät ovat koetelleet Bangkokin asukkaita, viime viikolla lukemat nousivat +40 celciukseen asti. Jätin viime viikolla jopa kuoroharjoitukset väliin, kun en vaan jaksanut sinä kuumimpana päivänä enää illalla matkustaa mihinkään. Viime päivien ukkosmyrskyt ja sateet ovat tuoneet toivottua viilennystä, nyt vaan odotellaan varsinaisen sadekauden alkua, jolloin lämpötilat eivät enää kohoa sietämättömiksi. Tai siis kaikkihan on suhteellista…
Kuumina päivinä on hyvä muistella viimeistä retkeämme, jonka teimme Songkran-loman aikana “Delfiinilahdelle”. Dolphin Bay sijaitsee noin 45 kilometriä HuaHinistä eteenpäin, noin kolmen tunnin ajomatkan päässä, aivan Khao Sam Roi Yot -luonnonpuiston kupeessa. Teimme loman aikana monenlaista, mm. ajelimme skootterilla pikkuteitä pitkin ja tutustuimme luonnonpuiston eri kohteisiin. Virkistävimpiä juttuja lomalla oli kuitenkin taas kerran – ranta. Saimme ihmeeksemme nauttia mukavan leppoisista säistä, siitä ihmeestä, että pystyi vaan olemaan ulkona ja kävelemään rannalla, ilman että nääntyy. Varsinkin iltaisin ennen auringonlaskua, kevyen tuulen puhallelllessa mereltä, tunnelma oli melkein unenomainen.
Ranta ei ollut mikään hieno ja valkohiekkainen, mutta ihan suhteellisen siisti ja niin pitkä, että siellä riitti tilaa juoksennella ja leikkiä, vaikka kaikki muutkin tuntuivat kokoontuvan sinne rentoutumaan iltaisin. Rannalla tepastelevat tyllitkin sopivat hyvin kävelijöiden, uijien, hiekkalinnanrakentajien, kalastajien ja lautailijoiden sekaan. Niiden puuhia oli hauska seurata.
Lisää skootteriajelusta, luolaseikkailuista ja muusta toivottavasti piakkoin! (Muutama muukin juttu odottaa jo toista kuukautta julkaisua, mm. tunnelmia Kwai-joen sillalta.)
Bangkok on kuulu kelluvista toreistaan ja toivelistaamme onkin pitkään kuulunut visiitti sellaisella. Mielessä välkkyivät tietysti kuvat perinteisistä kapeista veneistä, joista olkihattupäiset naiset myyvät kauniita värikkäitä hedelmiä. Jos ei mielessä juuri ole tuota kuvaa, googlatkaa vaikka “floating market Bangkok”. Tuollaisia kuvia siis pitäisi saada.
No ihan sellaisia kuvia ei saatu, mutta hyvää toritunnelmaa, iloisia ilmeitä ja kaunista valoa kylläkin. Ja aivan Bangkokin keskustan läheisyydessä.
Suurimmat ja kuuluisimmat kelluvat torithan sijaitsevat jonkin matkan päässä Bangkokista. Niitä moititaan usein turistirysiksi, joissa jobbarit ja ylihinnoitellut taksit mellastavat. Siksipä oli iloinen yllätys päästä käymään paikallisella torilla, jossa mitään sellaista ei tarvinnut kokea. Eikä siellä kovin montaa länsimaalaista näkynytkään.
Torimyyjiä oli sekä maalla että veneissä.
Tori sijaitsee vanhalla kauppapaikalla Klong Phadung Krung Kasem -kanavalla. Se on auki nyt maaliskuun ensimmäiseen päivään asti ja ilmeisesti tavoitteena on myöhemmin tehdä siitä jokaviikonloppuinen tapahtuma. Lisää taustoista voi lukea vaikka Richard Barrow’n blogista. Kyseisen bloggarin ja valokuvaajan facebook-sivuilta alunperin saimmekin tiedon torista ja hyvät ohjeet, kuinka sinne pääsee.
Kuten näkyy, porukkaa oli paljon. Oli hiukan hutera tunne kulkea tungoksessa heiluvalla ponttonilla väkijoukon keskellä, neljävuotias toisessa kädessä ja kamera toisessa. Kuvausta varten siirryimmekin sitten toiselle puolelle kanavaa, mistä touhua saattoi seurata vähän etäämmältä.
Paikalle pääsee meidän suunnalta helpoimmin metrolla, jolla ajetaan Hua Lampongin pysäkille asti. Asemalta kävellään lyhyt matka kanavan varteen, josta löytyy ilmainen venekuljetus. Viime sunnuntaina jonoa veneelle oli noin sata metriä, mutta se eteni jouhevasti, koska uusia veneitä tuli paikalle heti kun edellinen oli lähtenyt. Ihmiset jonottivat rauhassa ja paikalla oli tarpeeksi työntekijöitä, jotka huolehtivat, että veneet täytettiin myös rauhallisesti, mutta sujuvasti. Ei mitään tönimistä tai ryysäämistä kiinalaiseen tyyliin.
Ilmainen venekuljetus toimi sujuvasti viime sunnuntaina. Rauhallinen venekyyti kulki koristeellisten siltojen ali.
Kanavaa on kuulema puhdistettu, jotta kelluva tori voitiin järjestää, mutta kyllä se haisi. Ennen veneeseen astumista jaettiin matkustajille ammoniakille haisevia pumpulitukkoja auttamaan hajun sietämisessä. Hajuun kannattaa siis henkisesti valmistautua, jos kanavalle aikoo suunnata.
Pysäkillä oli riittävästi henkilökuntaa varmistamassa, että veneet täytettiin turvallisesti, mutta sujuvasti.
Ja mitähän me sieltä torilta ostettiin? No mansikoita tietysti!
Jo pitkään toivelistalla ollut retki toteutui koko perheen voimin: teimme pienen jokiajelun Bangkokin Chao Phraya -joella. Matkustimme ensin metrolla ja sitten ilmajunalla Saphan Taksinin asemalle, joka sijaitsee käytännössä aivan jokilaiva-pysäkin (Central Pier) vieressä. Pysäkiltä menee monta eri venettä, osa niistä julkisen liikenteen vesibusseja, joten saa olla tarkkana, mihin paattiin astuu. Muutenkin tunnelma laiturilla saattaa olla hiukan kaoottinen, veneet pysähtyvät siihen vain hetkeksi, niin että matkustajat pääsevät hyppäämään kyytiin. Meille helpoin oli Chao Phraya Tourist Boat, jossa kertamaksu oli 40 bahtia, koko päivän lippu noin 100 bahtia. Lippuluukulta ostettiin liput ja sitten siirryttiin reippaiden tätien opastamana oikeaan jonoon venettä odottamaan.
Veneestä on kiva katsella joenrannan maisemia. Välillä on viiden tähden hotelleja tai hulppeita ostoskeskuksia, välillä taas hiukan vaatimattomampia asumuksia.
Meillä oli määränpäänä Wat Phon temppeli, joten jäimme pois pysäkillä numero 8. Temppeli on yksi Bangkokin suosituimmista turistikohteista, joten heti pysäkiltä lähtien kannattaa olla valppaana, alue on täynnä kaupustelijoita, mutta myös jobbareita ja taskuvarkaita. Temppelin sisäänpääsymaksu on 100 bahtia ja temppeliin on pukeuduttava asianmukaisesti, liian paljastavat asut pitää peittää lainakaavuilla. Kengät otetaan pois ennen sisään astumista.
Wat Pho on kuuluisa makaavasta Buddha-patsaastaan, joka on valtava: 15 metriä korkea ja 46 metriä pitkä. Näky on kieltämättä vaikuttava.
Paikalla on varmasti aina paljon väkeä, joten todellisuus näyttää ennemminkin tältä. Valokuvaajalta vaaditaan kärsivällisyyttä, pituudestakaan ei olisi haittaa.
Patsaan toisella puolella on seinän vierustalla rivissä 108 pronssista astiaa, joihin voi pudottaa kolikoita ja toivoa hyvää onnea. 108 on tärkeä luku Buddhan elämästä: se kuvaa 108 positiivista tekoa ja symbolia, jotka auttoivat Buddhaa matkalla täydellisyyteen. Kolikot kilahtelevat mukavasti kulhoihin.
Temppelialue on valtava ja auringon paisteessa aika uuvuttava. Olen käynyt alueella jo pari kertaa, mutten silti ole vielä jaksanut käydä joka kolkassa. Portteja vartioivat valtavat kiinalaiset kivisotilaat.
Rakennelmat ovat valtavan koristeellisia ja yksityiskohtien runsaus pyörryttää.
Erilaisia Buddhapatsaita on pylväskäytävillä. Istuvia ja seisovia, osalla joku vaate päällä, toisilla kädet ojossa rauhan merkkinä. Nämä istuvat Buddhat olivat myös hyvin jännittäviä, kun hiukan tarkemmin katsoo.
Temppelin ulkopuolelta saimme piankin taksin, mutta emme mittarihinnalla, saimme kuitenkin nopeasti neuvoteltua ihan kohtuullisen hinnan paluumatkallemme ruuhka-aikaan.
Bangkokin keskusta on hektisessä rytmissään uuvuttava. Jos haluaa vaihteeksi nauttia rauhallisesta ja seesteisestä tunnelmasta ja nähdä kauniita thaimaalaisia esineitä ihan Bangkokin keskustassa, kannattaa suunnata Jim Thompsonin taloon. Jim Thompson Houseon hyvin suosittu turistikohde, mutta on silti onnistunut säilyttämään karismansa ja rauhaisan tunnelmansa. Jim Thompson oli amerikkalainen arkkitehti, joka toisen maailmansodan jälkeen saapui Bangkokiin ja ihastui thaimaalaiseen arkkitehtuuriin ja taiteeseen. Hän rakennutti tämän nykyisin museona toimivan talonsa kuudesta perinteisestä thaimaalaisesta talosta, jotka siirrätti uuteen paikkaan, perinteitä ja länsimaisia näkemyksiä yhdistäen. Kauniin arkkitehtuurin lisäksi talossa voi ihailla vaikuttavia taide-esineitä eri puolilta Thaimaata.
Seesteinen tunnelma syntyy heti pihalle astuessa, sen vehreä puutarha houkuttelee astumaan polulle ja nauttimaan kaikin aistein. Puutarhasta löytyy kiinnostavaa katsottavaa myös lapsille: pieniä kaloja erilaisissa ruukuissa, isoja kaloja altaissa, kilpikonnia, kukkia ja perhosia. Muuten paikka saattaa olla haastava kovin touhukkainen vilperttien kanssa, arvokkaiden taide-esineiden takia. Meillä toimivaksi koettu ratkaisu on antaa lapselle suurennuslasi, jolla voi tutkia pieniä yksityiskohtia, tai vanha kännykkä, jolla lapsi voi ottaa kuvia. Näin on pysynyt mielenkiinto yllä myös temppelikäynneillä.
Talon sisälle pääsee vain oppaan kanssa, opastuskierros kuuluu lipun hintaan ja huomaavaiset oppaat huolehtivat säännöllisesti alkavien kierrosten sujuvuudesta. Sisätiloissa ei myöskään saa kuvata, joten sieltä ette nyt näe kuvia tässäkään. Talossa on kauniita ja ilmeisen arvokkaita taide-esineitä Thaimaasta ja muualta Aasiasta, mutta niiden lisäksi talo itsessään, erilaisine tiloineen ja puutarhaan avautuvine näkymineen on vaikuttavan kaunis.
Jim Thompson “löysi” thaisilkin ja alkoi viedä sitä länsimaihin. Talossa voi myös tutustua silkin valmistukseen ja sen eri vaiheisiin silkkitoukkien koteloista aina kankaaksi asti. Perinteisiä käsityömenetelmiä esittelevät kauniit thaitytöt, jotka välillä esittelevät myös tanssitaitojaan. Värit hehkuvat thaimaalaiseen tapaan.
Jim Thompsonin taloon pääsee kätevästi julkisilla liikennevälineillä. Se sijaitsee aivan BTS-asema National Stadiumin vieressä ja asemalta on sinne jopa opaskyltit. Kujan alkupäästä on myös ilmainen tuktuk-kyyti museoon, jos ei millään jaksa kävellä. Museo on auki joka päivä klo 9-17 ja liput maksavat 100 bahtia.
Kun syksyllä kerroimme menevämme joululomalla Chiang Maihin, kaikki Thaimaassa asuvat ystävämme sanoivat: sittenhän teidän täytyy mennä elefantteja katsomaan. Ehdottomasti paras paikka kuulema olisi Elephant Nature Park, mutta sinne pitäisi tehdä varaus ajoissa. No, emmehän me tietenkään tehneet varausta, syystä jos toisestakin. Yritimme varata retkeä Chiang Maihin saavuttuamme ja saimme kuulla, että paikka oli täysin varattu kuukaudeksi eteenpäin.
Elefantit kuitenkin kiinnostivat. Chiang Maista löytyy jos jonkinlaista yrittäjää, joka tarjoaa mitä erilaisimpia elefanttiaiheisia retkiä, mutta halusimme sellaiseen paikkaan, jossa elefantteja kohdellaan hyvin, niillä ei kyyditä turisteja tai laiteta tekemään temppuja yleisölle. Varasimme sitten summanmutikassa retken, jossa oli tilaa. Yrittäjä oli hyvin uusi ja se näkyi melkoisen ammattitaidottomissa järjestelyissä, siksi en edes mainitse järjestäjän nimeä, koska en sitä halua tässä erityisemmin mainostaa. Suosittelen edelleen mielummin sitä Elephant Nature Parkia.
Retki kesti koko päivän, matkat olivat reilut pari tuntia suuntaansa ja olivat aika rasittavia, mutta päivä oli silti osaltamme hyvin onnistunut ja antoisa. Oli hienoa päästä tutustumaan lähempää näihin mahtaviin eläimiin. Erityisen tärkeä retki oli varmasti pojallemme, jonka takia koko retken teimmekin.
Matka oli vaivalloinen, koska farmi sijaitsi vuoren rinteellä, pikkuisessa kylässä. Loppumatka oli hivenen pelottava, mutta hyvin kuskimme, kylän “tyttöjä”, pysyi off-road-osuudellakin mukana, vaikkei ollut edes nelivetoa alla. Saavuimme siis ihan keskelle viidakkoa. Tässä pienessä kylässä viljelemiseen kelpaamaton maa on otettu hyötykäyttöön ja siellä hoidetaan kaltoinkohdeltuja elefantteja.
Kaksisataakiloinen pikkunorsu Pita tunki kärsäänsä joka paikkaan ja yritti pihistää meiltä juomapulloja.
Tapasimme yhteensä viisi elefanttia. Oppainamme oli yksi vapaaehtoistyötä tekevä amerikkailaisnainen ja lisäksi kylän miehiä. Ensin kohtasimme elefanttiäidin ja yksivuotiaan Pita-elefantin. Saimme syöttää elefanteille banaaneja ja maissiruokoja. Samalla saimme kuulla elefanttien elintavoista ja käyttäytymisestä. Kaikki farmin elefantit olivat intiannorsuja.
Aluksi poikamme päätti pysyä maissinvarren mitan päässä elefanteista – ihan hyvä päätös.
Pikkuelefantti Pita oli hiukan turhankin innokas ja leikkisä ja olisi halunnut tehdä kärsällään tuttavuutta kaikkien kanssa. Se yritti napata vesipulloja kädestä ja osasi kuulema avatakin pullon, nappasipa se Nikon kameran hihnastakin kiinni. Poikamme ei ollut kovin innoissaan päällekäyvästä pikkunorsusta ja otti aluksi eläimiin vähän etäisyyttä. Ihan järkevääkin: on ehkä hiukan pelottavaa, jos parisataakiloinen norsunpentu haluaa leikkiä kuin koiranpentu!
Kun siirryimme seuraavan, rauhallisemmman elefanttipariskunnan seuraan, poika pääsi vihdoin rauhassa syöttämään elefantteja. Ainoana lapsena hän sai ansaitusti paljon huomiota osakseen oppailta. Lopulta poika olikin ainoa, joka enää sai syöttää norsuja, oppaat toivat banaaneja vain hänelle. Opas näytti, miten banaaneja syötetään suoraan suuhun – aluksihan norsut nappasivat niitä meiltä kärsällään – ja oppaan sylistä se kävikin turvallisesti.
Myöhemmin poikamme nautti elefantin syöttämisestä.
Lounaan jälkeen oli elefanttien mutakylvyn vuoro. Mutakylpy auttaa elefantteja pysymään viileinä. Aluksi mutakylvystä olivat innoissaan lähinnä oppaamme, jotka viskoivat mutaa toistensa päälle, mutta lopulta myös poikamme selvästi nautti siitä. Minulla oli hyvä syy pysytellä kameran kanssa kaukana mudasta, koska olin jättänyt uikkarit kotiin Bangkokiin. Kätevää! Ja kukas ne kuvat olisi sitten ottanut?
Kuten kuvistakin näkyy, ihmiset olivat hyvin onnellisen ja rauhallisen näköisiä elefanttien seurassa. Eri puolilta maailmaa tulevilla, toisilleen vierailla ihmisillä näytti olevan mukavaa keskenään. Eläinten mahtava koko ja olemus vaikutti ilmeisen rauhoittavasti.
Kun elefantit – ja retkiläiset – olivat mudassa, seurasi pesuhetki jääkylmässä virtaavassa koskessa. Näyttää ehkä hauskemmalta kuin olikaan. Ilma oli toki lämmin ja auringossa oli ehtinyt tulla ihan hiki, mutta aika sinisiä kylpijöitä sieltä jäisestä joesta tuli ulos. Ei ehkä paras ohjelmanumero näin talviaikaan.
Retki oli antoisa (elefanttien tapaamisen lisäksi) ympäristön vuoksi. Oli hienoa päästä keskelle kaunista maaseutua, ihan viidakon keskelle. Maisemat olivat kuvankauniit, ilma puhdasta ja kaikki niin erilaista kuin suurkaupungissa. Näin lähelle luontoa emme olleet päässeet koko Bangkokin aikana.
Pari viikkoa sitten sain vihdoin mentyä silmälääkäriin. Olin jo pitkään ollut näöntarkastuksen tarpeessa, sillä nykyiset silmälasini eivät tuntuneet enää hyviltä, mutta sopivan paikan löytämiseen meni vähän aikaa. Täällähän yleensä kävellään suoraan optikkoliikkeeseen, joissa hoidetaan myös näöntarkastukset, mutta koska näössäni oli selvästi tapahtunut muutoksia ja tarvitsin arvion mahdollisesta lukulasien tarpeellisuudesta, halusin ihan lääkärin tarkistamaan silmäni. Lopulta päädyin menemään Rutnin Eye Hospital -nimiseen silmäsairaalaan.
Hämähäkkimies yllätti pilvenpiirtäjän seinässä
Kävelin sisään ja ilmoittauduin vastaanottoon. Virkailija puhui hyvää englantia ja palvelu oli hyvin ystävällistä. Kun pyysin päästä näöntarkastukseen (eye examination, for vision) hän vielä tarkisti, miksi halusin lääkärin, mutta ymmärsi heti perusteluni. Täytin rekisteröitymislomakkeen, joka onneksi löytyi myös englanniksi, ja annoin passini kirjautumista varten (sehän on ainoa käypä henkilöllisyystodistukseni täällä). Sain asiakaskortin ja paperit käteeni ja ohjeet siirtyä seuraavaan kerrokseen.
Perillä odottivat taas ystävälliset vastaanottovirkailijat, jotka kirjasivat minut sisään ja ohjasivat odottamaan vuoroani oikean oven eteen. Paperiin oli merkattu kaksi eri testausta, joihin kutsuttiin nimeltä. Ensimmäisessä mitattiin lähinnä vanhojen lasieni tehot. Seuraavassa huoneessa erittäin hyvää englantia puhuva silmälääkäri kyseli ensin ongelmistani nykyisten lasien kanssa ja testasi sitten näköni hyvin ammattitaitoisen oloisesti. Hän selvästikin kuunteli minua tarkkaan ja mietti tarkaan, mikä olisi hyvä kokonaisratkaisu. Hän ei päätynyt suosittelemaan lukulaseja, vaan teki vähän muutoksia kaukolasireseptiini, niin että lukemisenkin pitäisi olla miellyttävämpää.
Sitten kävelin alakertaan odottelemaan, että kassalta kutsuttaisiin minua. Tämä oli ainoa vaihe, jossa sain vähän odotella. Ehkä reseptin siirtäminen kesti, tai joku muu, en tiedä. Joka tapauksessa hämmennyin kovasti, kun kuulin palvelun hinnan: 250 bahtia palvelumaksuineen kaikkineen. Eipä ollut kallis! Sitten vielä hain reseptini toiselta tiskiltä, jossa käytiin vielä läpi lääkärikäynnin lopputulos.
Paikka oli erittäin siisti, henkilökunta hyvin miellyttävää ja kielitaitoista sekä ammattitaitoisen oloista. Voin siis suositella muillekin!
Benjasirin puistossa on kauniit katulamput.
Jos silmäsairaalan palvelut kiinnostavat, yhteystiedot löytyvät kätevästi heidän nettisivuiltaan, myös englanniksi. Luksus, jota emme Kiinassa saaneet kokea, joten arvostamme sitä vieläkin enemmän. Muutenkin Bangkokin tarjoamat laadukkaat terveyspalvelut ja henkilökunnan englanninkielen taso jaksavat hämmästyttää. Kiinassa meno oli vähän toista, niin että vasta vähitellen olemme uskaltaneet niitä täälläkään lähteä kokeilemaan.
Ja jos joku jäi vielä ihmettelemään, niin tämänkertaiset kuvat eivät liity oikeastaan mitenkään aiheeseen, koska mieleeni ei tullut kuvata klinikkaa tai ympäristöä. Ihan ilman kuvia en kuitenkaan osaa täällä oikein mitään julkaista.
Joulu ja loma tulivat ja menivät. Liian nopeasti, taas kerran. Rakkaat vieraat saapuivat Suomesta ja vietimme mm. rentouttavaa rantalomaa Koh Sametin saarella. Palmujen katveessa, sinisen taivaan alla, meren kuohuissa, auringonlaskurannalla.
Kävimme myös pohjoisessa, Chiang Maissa, kokemassa kuinka myös Thaimaassa voi tulla kylmä. Nautimme kävelystä vähän armeliaammassa ilmastossa. Näimme temppeleitä, temppeleitä ja temppeleitä. Sekä elefanttiystäviä.
Retki elefanttifarmille päättyi pesuhetkeen jääkylmään koskeen mahtavien maisemien äärelle. Valokuvaaja selvisi kylmettymättä. 🙂
Temppeleistä löytyi myös seesteisiä hetkiä ja mielenrauhaa.
Näin vuoden alkuun vielä tunnelmia Koh Sametin huikeasta tulishowsta. Tulkoon vuodesta 2015 loistava!
Joskus Halloweenin jälkeen alkoi näkyä merkkejä joulun lähestymisestä: joulukuuset ja -koristeet ilmestyivät supermarketteihin, kauppakeskuksissa alkoi näkyä poroja, pukkeja ja kuusia.
Tein pakollisen retken Ikeaan, josta löytyikin mukavasti kaikenlaista vähän skandinaavisempaan makuun. Ikea on kyllä ihan pelastus täällä Aasiassa, kun yrittää ylläpitää suomalaisia jouluperinteitä. Koristeita olisi ollut vaikka mitä, mutta yritin vähän hillitä ostointoani. Isoimpia juttuja oli tuo tähtilamppu, jonka tietysti ostin vahingossa liian isona, sekä iso tallilyhty, kuvassa molemmat vielä paketissa. Sieltä löytyi jopa piparkakkutalo ja pipareita, joita voi itse koristella. Talo on vielä kasaamatta, saas nähdä miten käy, kuinka nopeasti se pehmenee… Oikean kuusenkin sieltä olisi saanut, mutta epäilin kovasti sen kestävyyttä tässä ilmastossa. Emmehän ole edes kotona jouluna, joten siinä se varmasti karisisi nurkkaan.
Koulussa pääsin mukaan askartelemaan esiintymisasuja joulukonserttia varten. Esiintymisasujen valmistaminen on jätetty vanhempien vastuulle ja siitä onkin kuulema muodostunut vähän niinkuin kilpailu eri luokkien vanhempien (lue äitien) välille, kenellä on hienoimmat asut. Vähän huvittavalla vakavuudella osa äideistä näytti asiaan suhtautuvankin, sain vähän noottia, kun en ihan viimeisen päälle jaksanut noita silmiä liimailla. Näistä lumiukkolippalakeista tuli kyllä ihan hauskoja, eikä niitä ollut liian hankala tai työläs toteuttaa, koko työrupeama oli hyvin suunniteltu ja valmisteltu.
Sitten koitti joulukuu ja koko jouluhomma tuntui karkaavan käsistä. Poroja siellä, poroja täällä. Ja katsokaa nyt noita Snoopeja tuolla torilla, niitähän on ihan valtavasti! Terveisiä vaan kaikille entisille ja nykyisille ressuille!
