Kwai-joen silta

Jo pitkään olen lupaillut tätä juttua junaseikkailustamme Kanchanaburissa, tässä se vihdoin tulee. Aikaa on kulunut jo niin kauan retkestä, että tarkat yksityiskohdat ovat jo päässeet unohtumaan, mutta tarkoituksenani onkin jakaa tunnelmia ja kuvia reissulta. Tarkempia tietoja aikatauluista ja muusta löytyy tästä jutusta, josta oli meillekin paljon apua retkeä suunnitellessamme. Jos suunnittelee tekevänsä matkan tänä kesänä, kannattaa tarkistaa, onko koko ratalinja käytössä, sillä osaa rataosuuksista kunnostetaan kesän aikana.

Teimme matkan helmikuun lopulla, jolloin meillä oli pidennetty viikonloppuvapaa koulusta. Junaretkelle ei kannatakaan lähteä kuumimpaan aikaan, sillä junassa ei ole ilmastointia, vaan tuuletus hoidetaan avoimilla ikkunoilla – ja ovilla! – ja katossa pyörivillä pikkutuulettimilla. Vaunut ovat vähän askeettisia, mutta ihmeen siistejä ja matkustuskokemus meillä yllättävänkin miellyttävä. Liput maksavat huimat 100 bahtia per matkustaja – myös viisivuotiaasta maksettiin koko lipun hinta – eli noin 3 euroa. Matka kestää aikataulun mukaan alle kolme tuntia, todellisuudessa ihan mitä vaan kolmesta tunnista lähtien. Aikataulut eivät pidä, tai siis ovat suhteellisia, meidänkin onneksi.

Meidän matkamme meinasi loppua lyhyeen ennen kuin oikein pääsi vauhtiinkaan. Ensinnäkin lähtöaseman kanssa kannattaa olla tarkkana: aamujuna Kanchanaburiin lähtee viikonloppuisin pääasemalta eli Hualamphongin asemalta, mutta viikolla pikkuasemalta, Thonburi Noi, joka sijaitsee meiltä katsottuna ihan toisella puolella kaupunkia, toisella puolella jokea. Lähtö oli anivarhaan aamulla ja olimme varanneet reilusti aikaa, että varmasti ehtisimme taksilla asemalle. Taksikuskin kanssa oli kuitenkin kommunikointiongelmia, tämä ei selvästikään tiennyt kyseistä asemaa. Hän selitti (kai) kiertävänsä ruuhkaa ja lähti ajamaan kymmeniä kilometrejä pitkää kiertotietä. Lopulta päädyimme ihan väärälle asemalle. Ikkunasta huutamalla saimme ajo-ohjeita tuktuk-kuskilta ja Google Maps näytti, että aloimme lähestyä kohdetta. Tässä vaiheessa aikaa oli enää kymmenisen minuuttia ja aloin olla aivan vakuuttunut, ettemme ehdi junaan. Saavuimme risteykseen juna-aseman viereen viisi minuuttia virallisen lähtöajan jälkeen, näimme junan vielä asemalla ja juoksimme liikenteen läpi laiturille käsiä heilutellen. Siellä meille tyynesti myytiin liput ja juna odotteli, kunnes pääsimme kipuamaan kyytiin. Onneksi meille oli vielä hyvin tilaakin, istuimme alas ja leppoisa hölkynkölkyn-kyyti pääsi alkamaan. Huh!

Juna kölkytteli leppoisaan tahtiin ensin asutuksen läpi – kirjaimellisesti toisten olohuoneiden ohi – ja sitten kauniin maaseudun poikki. Junan ikkunasta oli aikaa tarkastella maisemaa: viljelyksiä ja maanviljelijöitä, lintulampia kahlaajineen, lummelampia,  radan varressa vilkuttavia lapsia. Tuntui, että matkan aikana näimme enemmän tavallista Thaimaata ja sen asukkaita kuin muilla matkoilla yhteensä. Lapselle ei tarvinnut keksiä mitään viihdykkeitä, vaan vaihtuvat maisemat olivat aivan riittämiin hänellekin.

Joillakin asemilla pysähdyttiin pidempään, mutta sen sijaan, että matkustajat olisivat hypänneet laiturille virvokkeita ostamaan, evästen myyjät hyppäsivät kyytiin. Mekin täydensimme juoma- ja ruoka- varastoamme, ruoka oli hyvää peruslounassyötävää ja todella edullista. Riisiä, munaa ja jotain…

Junan ikkunat ja ovet ovat käytännössä koko ajan auki. Lasten kanssa matkustaessa pitää siis olla hyvin tarkkana! Turvallisuusmääräykset ovat täällä vähän eri luokkaa kuin länsimaissa… Tosin ei haittaa, jos kyydistä sattuu putoamaan, sillä juna peruuttaa takaisin hakemaan kyydistä pudonneen matkustajan. Näin oli käynyt jollekin onnettomalle tupakoitsijalle junan takana erään ystävämme matkalla!

Ja sitten se itse silta!

Historian siipien havinaa! Ja se leffasta tuttu vihellys alkoi tietysti soimaan päässä välittömästi. Sillalla tosiaan sai rauhassa kävellä ja ottaa kuvia. Junia kulkee muutaman kerran päivässä, mutta ne kulkevat todella hiljaa, kävelyvauhtia, ja viheltävät, kunnes jalankulkijat väistävät pikku ulokkeisiin.

Sillan kupeessa on useita ravintoloita ja kahviloita sekä myyntikojua jos jonkinlaista. Me jäimme odottamaan junaa, jonka piti saapua toisesta sunnasta sillalle, mutta tunnin jälkeen päätimme luovuttaa, koska olimme helteen näännyttämiä. Seuraavan päivän Hellfire Pass -retkellä saimme lisää kokemusta junamatkustamisen olemuksesta täällä: odottelua, odottelua odottelua… Siitä lisää piakkoin!