Helvetintulen sola

Kwai-joen sillasta ja “kuoleman rautatiestä” puhuttaessa ei voi unohtaa sen karmivaa historiaa. Toisen maailman sodan aikana Japani rakennutti rautatien Thaimaasta Burmaan turvatakseen huoltoreitin merireitin ollessa turvaton. Rataa oli rakentamassa noin 60 000 sotavankia sekä 180 000 aasialaista pakkotyöläistä. Työolot olivat todella ankarat ja rakennustöiden aikana kuoli yli 100 000 ihmistä onnettomuuksiin, nälkään, tauteihin ja väkivaltaiseen kohteluun, mistä kolkko nimitys “kuoleman rautatie”.

“Hellfire Pass” eli helvetintulen sola oli yksi vaativimmista rakennuskohteista. Siellä raivattiin viidakkoa ja louhittiin kalliota radan tieltä pääosin käsivoimin. Kyseinen rataosuus ei ole enää käytössä, mutta paikka on kunnostettu radanrakentajien muistoksi. Sotavankien joukossa oli erityisesti australialaisia, britteja ja hollantilaisia. Australian valtio on perustanut paikalle museon, kunnostanut osan radasta sekä rakennuttanut kävelyreitin, jota pitkin pääsee tutustumaan rataosuuteen.

Paikka on huikean kaunis ja luonnon kauneus onkin syvässä ristiriidassa karmean historian kanssa. Kävely bambumetsikön läpi lintujen livertäessä on hiljentävä kokemus.

Museokäynti on pysäyttävä. Kuvaukset vankien ja pakkotyöläisten oloista ovat kauhistuttavia. Työtä tehtiin 16-18 tuntia päivässä, näännyttävässä helteessä, ilman riittävää ravintoa ja työvälineitä. Vankeja kohdeltiin raa’an väkivaltaisesti.  17 metrin syvyinen ja 110 metrin pituinen kallioleikkaus saatiin valmiiksi 12 viikossa, työt tehtiin vuoden kuumimpaan aikaan huhti-kesäkuussa. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan selvisi niistä oloista hengissä tai edes jotenkin järjissään.

Paikka on ehdottomasti vierailun arvoinen. Museossa informaatio on itse luettavissa, esillä on kuvia ja esineistöä, mutta vierailija voi itse päättää, kuinka tarkaan aiheeseen perehtyy. Viisivuotiaan kanssa pääsimme hyvin kiertämään näyttelyn, ilman että hänelle tarvitsi kertoa julmuuksista. Retkellä viisivuotias nautti patikoinnista luonnosta ja vanhoista rautatien jäännöksistä. Kävelyreitti on erittäin hyvin rakennettu ja helppokulkuinen. Reittiä pitäisi pystyä patikoimaan pidempäänkin, mutta tällä kertaa – ehkä sateiden vuoksi – pidempi polku oli suljettu.

Paikka sijaitsee noin 80 kilometriä Kanchanaburista eteenpäin. Sinne tehdään päiväretkiä minibusseilla, mutta niihin yleensä kuuluu vain lyhyt vierailu Hellfire Passissa ja monta muuta pakollista pysähdystä vesiputouksilla yms. Me halusimme nimenomaan tutustua paikkaan omaan tahtiin ja vuokrasimme oman taksin kuskeineen puoleksi päiväksi, maksoi 1800 bahtia. Kuski odotti meitä museon parkkipaikalla ja vei meidät sitten Namtokin asemalle, josta meidän piti tulla 12.55 junalla takaisin Kanchanaburiin. Halusimme vielä ihailla junareitin varrella olevia kauniita maisemia sekä tulla sen Kwai-joen yli siltaa pitkin.

Juna oli sitten muutaman tunnin myöhässä… Junaa odottelimme kätevästi asemaravintolassa, jonka pitäjä heti alkuun ilmoitti, että ei hätää, istukaa ihan  rauhassa, soitamme kelloa kun juna saapuu! Hyvää palvelua kerrassaan. Olimme aika nääntyneitä aamupäivän patikoimisesta ja matkustamisesta ja tämä lepo- ja ruokatauko tuli kyllä tarpeeseen. Ehdimme me silti siinä asemallakin odottelemaan, muiden odottelijoiden, mm. koirien kanssa.



Olimme kieltämättä aika nääntyneitä junan vihdoin saapuessa. Junasta oli mukava edelleen katsella maisemia, mutta ne huikeimmat jäivät näkemättä, koska juuri sillä rataosuudella juna täyttyi paikallisista turisteista, jotka tungettiin käytävälle seisomaan maisemia ihailemaan, emmekä nähneet tungoksen läpi juuri mitään…



Koskettavimpia olivat kyllä radan varrella vilkuttavat lapset.

Ja sitten saavuttiin sinne sillalle! Oli hauska katsella ihmisten iloisia ilmeitä. Pääsimme myös aika monen matkakuviin mukaan.

Seuraavana aamuna suuntasimme aamujunalla takaisin kohti Bangkokia. Aamuauringon valaisemat pellot olivat huikean kauniita.

Harvoin muuten voi ottaa kuvan liikkuvasta junasta suoraan taaksepäin kiskoja pitkin. En pudonnut.